Follow along with the video below to see how to install our site as a web app on your home screen.
Note: This feature may not be available in some browsers.
Jenkeillä hyviä teknologioita WW2 aikoina.
- lentokoneteollisuus (turboahtimet vissiin kehiteltiin jenkeissä ja niistä oli hyvinkin hyötyä isoilla korkeuksilla lennettäessä). Toisaalta sakut käyttivät nesteboosteja turboahtimen sijasta lentokonemoottoreissa.
Huonoa teknologiaa jenkeillä
- panssarivaunuteknologiat, ja niiden raskaat moottorit jne... (jostain syystä suurin osa jenkkien tankeista olivat paskoja)
- periaatteessa sherman vs panzer 4 oli tasaväkinen tappelu. Mutta tiikerit ja pantherit olivat pahoja vastuksia.
- pershing tankki oli kuitenkin huippuluokkaa, mutta se ilmestyi vasta sodan lopussa taistelukentille. Pershing pystyi kurmottamaan kaikkia sakujen vaunuja.
- pershing myös kurmotti Korean sodassa pohjois- korealaisia T-34 vaunuja. (britit lähettivät centurion vaunujaan koreaan, ja jenkeillä oli myös shermaneja)
MW50 on tarkoitettu tuomaan hetkellistä lisätehoa syömällä prosessistä lämpöä ja luomalla siitä höyrynpainetta. Sen yhteydessä oli usein ilokaasubuusteri GM-1. Myös amerikkalaiset käyttivät vesiruiskua.
Olen jostakin antanut itseni ymmärtää, että Bf 109:ssä oli joko MW 50 tai GM-1 boostaus, ei molempia samassa koneessa.
Tilankäyttö ja paino tuli vastaan. Lienenkö väärässä?
Raskas P-51 ei ollutkaan kovin hyvä kiipeämään. Spitfire sen sijaan oli aika tasoissa Bf-109:n kanssa.
Laittaisin tuohon kovien kiipijöiden listaan etenkin alemmissa korkeuksissa Jakolehevin Yak-3:n.
yleisenä pointtina kuitenkin oli se että myös jenkkien ilmailuteollisuus osasi hommansa melko hyvin. Sodan loppuvaiheilla oli osaamistaso käsittääkseni ihan hyvällä tasolla. Uusia jenkkien mäntämoottorikoneita olisivat olleet F8F bearcat ja F7F tigercat molemmat tehokkaita laivaston lentokoneita. Armeijan ilmajoukkojen puolella Japania vastaan oli ainakin suunniteltu P-47N sarja, ja P-47M sarja oli jo sodassa mukana ja oli erittäin nopea kone yleisesti. Kuitenkin ilmeisesti P-47M käytettiin enimmäkseen v1 ohjusten jahtaamiseen ja tuhoamiseen.
Serious case of höpäjämys höpäjä. Turboahtimen keksi sveitsiläinen insinööri Alfred Büchi 1905. ~ Kaikki tuon ajan lentokonemoottorit olivat remminorsuja, eli ahdinta pyörittää jakopää. Tämä pääasiassa siksi, että tällä ehtimella ei niinkään haeta tehoja, vaan kompensoidaan ilmakehän alenevaa hapen osapainetta korkeammalle noustaessa. Mäntäkoneella ei juuti yli 5000 metrin pääase ilman ahdinta. Amerikkalaisissa koneissa tosin käytettiin remminorsun ohella myös turboahdinta. Tämän ahtimen tarkoitus on tuttu, eli nostaa tehoa keski- ja korkeilla kierroksilla.
MW50 on tarkoitettu tuomaan hetkellistä lisätehoa syömällä prosessistä lämpöä ja luomalla siitä höyrynpainetta. Sen yhteydessä oli usein ilokaasubuusteri GM-1. Myös amerikkalaiset käyttivät vesiruiskua.
On ollut joko tai ja sekä että. Riippuu versiosta. laitteethan tekevät eri asiaa: vesiruisku alentaa lämpötilaa ja muodostaa höyryä, ilokaasu tuo lisää happea prosessiin. Molemmilla voidaan buustata tehoa. Mikään ei estä käyttämästä molempia yhtä aikaa, paitsi pytyn materiaalitekniset rajoiteet (korkean lämpötilan superseokset vaativat nikkeliä, vrt. Inconel). Varsinkin saksalaisella sotalaatuteräksellä oli tämän kanssa melkoisesti tekemistä. Luonnollisesti laitteet annossäiliöineen myös painavat, mutta vain joitain kymmeniä kiloja - enemmän niiden asentamista on rajoittanut konehuoneen valmiiksi ahtaat tilat. Esmes Me 109 oli tehopainosuhteeltaan kuitenkin aika hyytävä, eikä sen nousunopeutta muistaakseni kyennyt mikään aikalaiskone ylittämään. Tätä tehoa kuitenkin tarvittiin kovaa ja korkealla, ja ennenkaikkea nopeasti. Siinä nuo ruiskut ovat omiaan.
-toki p-38 sai myöhemmin hydraulisesti buustatut siivekkeet ja olisikos jossain mallissa ollut vieläpä syöksyjarrut.
yleisenä pointtina kuitenkin oli se että myös jenkkien ilmailuteollisuus osasi hommansa melko hyvin. Sodan loppuvaiheilla oli osaamistaso käsittääkseni ihan hyvällä tasolla. Uusia jenkkien mäntämoottorikoneita olisivat olleet F8F bearcat ja F7F tigercat molemmat tehokkaita laivaston lentokoneita. Armeijan ilmajoukkojen puolella Japania vastaan oli ainakin suunniteltu P-47N sarja, ja P-47M sarja oli jo sodassa mukana ja oli erittäin nopea kone yleisesti. Kuitenkin ilmeisesti P-47M käytettiin enimmäkseen v1 ohjusten jahtaamiseen ja tuhoamiseen.
Kyllähän jenkit valmistivat turboja ihan sarjatuotantona 30-luvulla lentokoneisiin. Muut ilmavoimat käsitääkseni tulivat perässä jenkkejä tällä osa-alueella. Sveitsiläiset itse valmistivat lähinnä lisenssillä morane saulnier koneita ja ostivat messerschmittejä natsi-saksalta jne.
Yhdysvaltain ilmailuteollisuus oli maailman ykkönen 30-luvulla. Koko muu ilmailumaailma käytti hyväkseen NACAn profiileja. Siellä tehtiin myös parhaat tähtimoottorit, jenkkimoottorit olivat paremmin tehtyjä ja kestävämpiä kuin muiden maiden vastaavantehoiset moottorit. Kun amerikkalaiset lisensoivat Merlinin, he olivat järkyttyneitä siitä millainen risukasa legendaarinen brittimoottori oli ja standardoivat sen tuotantoprosessin omille tehtailleen paljon tehokkaammaksi kuin mihin Rolls-Royce oli kyennyt.
Siksi onkin hämmästyttävää miksei amerikkalaisilla ollut sodan alkupuolella käytössään parempia koneita. Jenkkisuunnittelijat olivat liian konservatiivisia, koneista tuli sellaisia kuten Curtiss Hawk, lujia, ylivarusteltuja, hitaita ja raskaita. Lisäksi armeija ja laivasto mokasivat vielä 30-luvun lopussa ja antoivat tärkeät tilaukset sellaisille tehtaille jotka eivät pystyneet niitä hoitamaan (Brewster, Sikorski). Vasta P-51 oli sellainen kone joka suunniteltiin kunnolliseksi sotakoneeksi. P-38 oli suorituskykyinen mutta mutkikas ja järkyttävän kallis kone jota mikään muu maa tuskin olisi raaskinut rakentaa.
Veteraaniyksikkö Battle of Britainista Spitfirileilla Darwinissa otti myös pataan Zeroilta aika lujasti, kun oli kyse kaartotaistelusta, johon olivat Euroopassa tottuneet.