WW2 Hävittäjät

Kuva: Sotilashävittäjä teki pakkolaskun pellolle Jämijärvellä – ilman laskutelineitä
d6a676edb5074c73a37ef26ac1bf5696.jpg

Pienkone joutui vaikeuksiin ja teki pakkolaskun kello 19.30 aikaan lauantai-itana.

Julkaistu: 16.7. 22:50

LENTO-ONNETTOMUUS
Lounais-Suomen poliisin mukaan pakkolasku onnistui hyvin.
Jämijärvellä paikkakuntalaiset katselivat lauantaina iltapäivällä, kun pienkone alkoi savuttaa ilmassa. Paikkakunnalla oli juuri päättynyt Jämi Fly In -lentotapahtuma.

Pienkone kierteli jonkin aikaa ilmassa. Silminnäkijöiden mukaan kone savutti ja piti kovaa meteliä. Sitten kone pudotti nopeasti korkeutta ja teki lopulta pakkolaskun pellolle. Paikalle ajoi myöhemmin useita paloautoja, poliisiautoja ja ambulanssi.

– Kone meni ilmeisesti ilmassa rikki, se savutti niin, silminnäkijä arvelee Ilta-Sanomille.

Pelastuslaitos sai hälytyksen keskisuuresta ilmaliikenneonnettomuudesta kello 19.43.

Lounais-Suomen poliisilaitoksen tiedotteen mukaan vuonna 1962 rakennettu vanha sotilashävittäjä teki hallitun pakkolaskun läheiselle pellolle. Kone on North American T-28 Trojan -mallinen.

Poliisin mukaan kapteeni joutui tekemään päätöksen pakkolaskusta, kun koneen öljynpaine alkoi laskea ja kone menetti äkisti tehoja. Pakkolaskusta ei aiheutunut henkilövahinkoja kapteenille tai kyydissä olleelle matkustajalle. Koneen vauriot jäivät myös pieniksi.

Lounais-Suomen poliisilaitos tutkii onnettomuuden syytä.

Juttua täydennetty 16.7.2016 kello 22.57: Lisätty pelastuslaitoksen antama tieto siitä, että pakkolasku oli ”hallittu”, ja ettei onnettomuus vaatinut henkilövahinkoja.

Juttua otsikoineen päivitetty poliisin tiedoilla 17.7. kello 0.21

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001221687.html
 
late347 kirjoitti:
Jenkeillä hyviä teknologioita WW2 aikoina.
  • lentokoneteollisuus (turboahtimet vissiin kehiteltiin jenkeissä ja niistä oli hyvinkin hyötyä isoilla korkeuksilla lennettäessä). Toisaalta sakut käyttivät nesteboosteja turboahtimen sijasta lentokonemoottoreissa.
Klikkaa laajentaaksesi...


  • Serious case of höpäjämys höpäjä. Turboahtimen keksi sveitsiläinen insinööri Alfred Büchi 1905. ~ Kaikki tuon ajan lentokonemoottorit olivat remminorsuja, eli ahdinta pyörittää jakopää. Tämä pääasiassa siksi, että tällä ehtimella ei niinkään haeta tehoja, vaan kompensoidaan ilmakehän alenevaa hapen osapainetta korkeammalle noustaessa. Mäntäkoneella ei juuti yli 5000 metrin pääase ilman ahdinta. Amerikkalaisissa koneissa tosin käytettiin remminorsun ohella myös turboahdinta. Tämän ahtimen tarkoitus on tuttu, eli nostaa tehoa keski- ja korkeilla kierroksilla. Tässäkin konstruktiossa korkeutta kompensoi pääasiassa remmiahdin. Vilkuillaanpa vaikka DB605:ttä:
    DB605.jpg


    MW50 on tarkoitettu tuomaan hetkellistä lisätehoa syömällä prosessistä lämpöä ja luomalla siitä höyrynpainetta. Sen yhteydessä oli usein ilokaasubuusteri GM-1. Myös amerikkalaiset käyttivät vesiruiskua.
late347 kirjoitti:
Huonoa teknologiaa jenkeillä
  • panssarivaunuteknologiat, ja niiden raskaat moottorit jne... (jostain syystä suurin osa jenkkien tankeista olivat paskoja)
  • periaatteessa sherman vs panzer 4 oli tasaväkinen tappelu. Mutta tiikerit ja pantherit olivat pahoja vastuksia.
  • pershing tankki oli kuitenkin huippuluokkaa, mutta se ilmestyi vasta sodan lopussa taistelukentille. Pershing pystyi kurmottamaan kaikkia sakujen vaunuja.
  • pershing myös kurmotti Korean sodassa pohjois- korealaisia T-34 vaunuja. (britit lähettivät centurion vaunujaan koreaan, ja jenkeillä oli myös shermaneja)
Klikkaa laajentaaksesi...

Pershingin hidasta käyttöönottoa edesauttoi eritoten doktriini erotella panssarivaunut ja panssarintorjunta, ja ennenkaikkea aselajiltaan panssarintorjuntaa edustava kenraali Lesley McNair. Amerikkalaisilla kuitenkin oli tehokkaita pst-vaunuja, kuten M18 Hellcat tai M36 Jackson (sama 90 mm pääase, kuin Pershingissä) ja Shermanin myöhempien mallien 76 mm suurnopeuskanuuna oli jo kilpailukykyinen.
 
Samovarius kirjoitti:
MW50 on tarkoitettu tuomaan hetkellistä lisätehoa syömällä prosessistä lämpöä ja luomalla siitä höyrynpainetta. Sen yhteydessä oli usein ilokaasubuusteri GM-1. Myös amerikkalaiset käyttivät vesiruiskua.
Klikkaa laajentaaksesi...

Olen jostakin antanut itseni ymmärtää, että Bf 109:ssä oli joko MW 50 tai GM-1 boostaus, ei molempia samassa koneessa.
Tilankäyttö ja paino tuli vastaan. Lienenkö väärässä?
 
Ikarus kirjoitti:
Olen jostakin antanut itseni ymmärtää, että Bf 109:ssä oli joko MW 50 tai GM-1 boostaus, ei molempia samassa koneessa.
Tilankäyttö ja paino tuli vastaan. Lienenkö väärässä?
Klikkaa laajentaaksesi...

On ollut joko tai ja sekä että. Riippuu versiosta. laitteethan tekevät eri asiaa: vesiruisku alentaa lämpötilaa ja muodostaa höyryä, ilokaasu tuo lisää happea prosessiin. Molemmilla voidaan buustata tehoa. Mikään ei estä käyttämästä molempia yhtä aikaa, paitsi pytyn materiaalitekniset rajoiteet (korkean lämpötilan superseokset vaativat nikkeliä, vrt. Inconel). Varsinkin saksalaisella sotalaatuteräksellä oli tämän kanssa melkoisesti tekemistä. Luonnollisesti laitteet annossäiliöineen myös painavat, mutta vain joitain kymmeniä kiloja - enemmän niiden asentamista on rajoittanut konehuoneen valmiiksi ahtaat tilat. Esmes Me 109 oli tehopainosuhteeltaan kuitenkin aika hyytävä, eikä sen nousunopeutta muistaakseni kyennyt mikään aikalaiskone ylittämään. Tätä tehoa kuitenkin tarvittiin kovaa ja korkealla, ja ennenkaikkea nopeasti. Siinä nuo ruiskut ovat omiaan.
 
fulcrum kirjoitti:
Raskas P-51 ei ollutkaan kovin hyvä kiipeämään. Spitfire sen sijaan oli aika tasoissa Bf-109:n kanssa.
Klikkaa laajentaaksesi...

Kaikissa mainituissa konetyypeissä tietyt variantit olivat kiipeilyn mestareita. Spitfiren sotaa (WW2) nähneistä malleista XIV oli ehkä rajuin ja oli hyvä kaikissa korkeuksissa, Messerscmittillä F- ja K- mallit olivat aika petoja nousemaan.

P-51 oli hyvä keräämään vauhtia nousuun syöksyllä, sen hyvät aerodynaamiset ominaisuudet mahdollistivat saavutetun nopeuden säilyttämisen paremmn moneen muuhun koneeseen verrattuna.

Laittaisin tuohon kovien kiipijöiden listaan etenkin alemmissa korkeuksissa Jakolehevin Yak-3:n.
 
Samovarius kirjoitti:


  • Serious case of höpäjämys höpäjä. Turboahtimen keksi sveitsiläinen insinööri Alfred Büchi 1905. ~ Kaikki tuon ajan lentokonemoottorit olivat remminorsuja, eli ahdinta pyörittää jakopää. Tämä pääasiassa siksi, että tällä ehtimella ei niinkään haeta tehoja, vaan kompensoidaan ilmakehän alenevaa hapen osapainetta korkeammalle noustaessa. Mäntäkoneella ei juuti yli 5000 metrin pääase ilman ahdinta. Amerikkalaisissa koneissa tosin käytettiin remminorsun ohella myös turboahdinta. Tämän ahtimen tarkoitus on tuttu, eli nostaa tehoa keski- ja korkeilla kierroksilla.


    MW50 on tarkoitettu tuomaan hetkellistä lisätehoa syömällä prosessistä lämpöä ja luomalla siitä höyrynpainetta. Sen yhteydessä oli usein ilokaasubuusteri GM-1. Myös amerikkalaiset käyttivät vesiruiskua.
Klikkaa laajentaaksesi...
yleisenä pointtina kuitenkin oli se että myös jenkkien ilmailuteollisuus osasi hommansa melko hyvin. Sodan loppuvaiheilla oli osaamistaso käsittääkseni ihan hyvällä tasolla. Uusia jenkkien mäntämoottorikoneita olisivat olleet F8F bearcat ja F7F tigercat molemmat tehokkaita laivaston lentokoneita. Armeijan ilmajoukkojen puolella Japania vastaan oli ainakin suunniteltu P-47N sarja, ja P-47M sarja oli jo sodassa mukana ja oli erittäin nopea kone yleisesti. Kuitenkin ilmeisesti P-47M käytettiin enimmäkseen v1 ohjusten jahtaamiseen ja tuhoamiseen.

Kyllähän jenkit valmistivat turboja ihan sarjatuotantona 30-luvulla lentokoneisiin. Muut ilmavoimat käsitääkseni tulivat perässä jenkkejä tällä osa-alueella. Sveitsiläiset itse valmistivat lähinnä lisenssillä morane saulnier koneita ja ostivat messerschmittejä natsi-saksalta jne.

Pommikoneissa kuitenkin turboahtimista oli hyötyä ja monet jenkkipommarit niitä käyttivätkin.

30-luvun hävittäjäkoneista P-38 lightning sekä thunderbolt saivat turboahtimet, jotka aikalaiskoneisiin verrattuna olivat melko käteviä suurilla korkeuksilla lennettäessä.

Amerikkalaisilla yleisesti tuo tekninen kehityssuunta oli rankasti eteenpäin sodan edetessä. Vaikkakin esim. sodan alkuvuosina Luftwaffe oli kiistämättä maailman paras ja modernein ilma-ase.


Samovarius kirjoitti:
On ollut joko tai ja sekä että. Riippuu versiosta. laitteethan tekevät eri asiaa: vesiruisku alentaa lämpötilaa ja muodostaa höyryä, ilokaasu tuo lisää happea prosessiin. Molemmilla voidaan buustata tehoa. Mikään ei estä käyttämästä molempia yhtä aikaa, paitsi pytyn materiaalitekniset rajoiteet (korkean lämpötilan superseokset vaativat nikkeliä, vrt. Inconel). Varsinkin saksalaisella sotalaatuteräksellä oli tämän kanssa melkoisesti tekemistä. Luonnollisesti laitteet annossäiliöineen myös painavat, mutta vain joitain kymmeniä kiloja - enemmän niiden asentamista on rajoittanut konehuoneen valmiiksi ahtaat tilat. Esmes Me 109 oli tehopainosuhteeltaan kuitenkin aika hyytävä, eikä sen nousunopeutta muistaakseni kyennyt mikään aikalaiskone ylittämään. Tätä tehoa kuitenkin tarvittiin kovaa ja korkealla, ja ennenkaikkea nopeasti. Siinä nuo ruiskut ovat omiaan.
Klikkaa laajentaaksesi...






Samaan tapaan kaiketi sakujen suihkumoottoreissa oli kestävyysongelmia.(?) Britien suihkumoottoreissa näitä ei juuri ollut vaikkakin brittisuihkari Gloster Meteor ei ollut aivan me262 tasolla vielä nopeudessa mitattuna.

Suihkumoottorin keksimisessä ompi käsittääkseni perinteinen ikuisuusväittely että kumpi keksi mokoman laitteen ensiksi.Tässä tapauksessa Frank Whittle vs Hans von Ohain.

Ei siinä mielessä voi niinkään väittää sakujen olleen hirvittävästi "edellä brittejä ". Mokomat viiksivallu britit lahjoittivat huipputeknologiansa jenkeille jotka hyödynsivät sitä ja jenkit tuottivat massatuotantona sotatavaraa itselleen ja briteille. Britit saivat myös lisää lainoitusta sotaponnisteluihin jenkeiltä. Tapahtui siis 1940 (Tizard mission). Yleisenä huomiona liittoutuneiden innovaatiot ja niiden innovaatioiden tukeminen ja yhteistyö toimivat paremmin kuin natsi-Saksa ja akselimaat.

Bf-109 aikalaisvastustajista muita koneita joilla oli hyvä nousunopeus, (climb rate)

P-38 lightning oli erittäin hyvä tällä osa-alueella ja oli aikalaiskone.

Muilta ominaisuuksiltaan P-38 ei ollut niin hyvä.

-kallistusnopeus (roll rate)
-kone kärsi huonosta ohjattavuudestä nopeissa syöksyissä. Kriittinen mach-luku oli mitä ilmeisimmin alhainen, seikka jota ei ollut ilmeisesti painotettu suunnittelussa (Critical mach number)
-toki p-38 sai myöhemmin hydraulisesti buustatut siivekkeet ja olisikos jossain mallissa ollut vieläpä syöksyjarrut.

-oli kuitenkin kalliimpi kone kuin bf-109 ja hintaan vaikutti 2 mottia per kone.1
 
late347 kirjoitti:
yleisenä pointtina kuitenkin oli se että myös jenkkien ilmailuteollisuus osasi hommansa melko hyvin. Sodan loppuvaiheilla oli osaamistaso käsittääkseni ihan hyvällä tasolla. Uusia jenkkien mäntämoottorikoneita olisivat olleet F8F bearcat ja F7F tigercat molemmat tehokkaita laivaston lentokoneita. Armeijan ilmajoukkojen puolella Japania vastaan oli ainakin suunniteltu P-47N sarja, ja P-47M sarja oli jo sodassa mukana ja oli erittäin nopea kone yleisesti. Kuitenkin ilmeisesti P-47M käytettiin enimmäkseen v1 ohjusten jahtaamiseen ja tuhoamiseen.

Kyllähän jenkit valmistivat turboja ihan sarjatuotantona 30-luvulla lentokoneisiin. Muut ilmavoimat käsitääkseni tulivat perässä jenkkejä tällä osa-alueella. Sveitsiläiset itse valmistivat lähinnä lisenssillä morane saulnier koneita ja ostivat messerschmittejä natsi-saksalta jne.
Klikkaa laajentaaksesi...

Yhdysvaltain ilmailuteollisuus oli maailman ykkönen 30-luvulla. Koko muu ilmailumaailma käytti hyväkseen NACAn profiileja. Siellä tehtiin myös parhaat tähtimoottorit, jenkkimoottorit olivat paremmin tehtyjä ja kestävämpiä kuin muiden maiden vastaavantehoiset moottorit. Kun amerikkalaiset lisensoivat Merlinin, he olivat järkyttyneitä siitä millainen risukasa legendaarinen brittimoottori oli ja standardoivat sen tuotantoprosessin omille tehtailleen paljon tehokkaammaksi kuin mihin Rolls-Royce oli kyennyt.
Siksi onkin hämmästyttävää miksei amerikkalaisilla ollut sodan alkupuolella käytössään parempia koneita. Jenkkisuunnittelijat olivat liian konservatiivisia, koneista tuli sellaisia kuten Curtiss Hawk, lujia, ylivarusteltuja, hitaita ja raskaita. Lisäksi armeija ja laivasto mokasivat vielä 30-luvun lopussa ja antoivat tärkeät tilaukset sellaisille tehtaille jotka eivät pystyneet niitä hoitamaan (Brewster, Sikorski). Vasta P-51 oli sellainen kone joka suunniteltiin kunnolliseksi sotakoneeksi. P-38 oli suorituskykyinen mutta mutkikas ja järkyttävän kallis kone jota mikään muu maa tuskin olisi raaskinut rakentaa.
 
fulcrum kirjoitti:
Yhdysvaltain ilmailuteollisuus oli maailman ykkönen 30-luvulla. Koko muu ilmailumaailma käytti hyväkseen NACAn profiileja. Siellä tehtiin myös parhaat tähtimoottorit, jenkkimoottorit olivat paremmin tehtyjä ja kestävämpiä kuin muiden maiden vastaavantehoiset moottorit. Kun amerikkalaiset lisensoivat Merlinin, he olivat järkyttyneitä siitä millainen risukasa legendaarinen brittimoottori oli ja standardoivat sen tuotantoprosessin omille tehtailleen paljon tehokkaammaksi kuin mihin Rolls-Royce oli kyennyt.
Siksi onkin hämmästyttävää miksei amerikkalaisilla ollut sodan alkupuolella käytössään parempia koneita. Jenkkisuunnittelijat olivat liian konservatiivisia, koneista tuli sellaisia kuten Curtiss Hawk, lujia, ylivarusteltuja, hitaita ja raskaita. Lisäksi armeija ja laivasto mokasivat vielä 30-luvun lopussa ja antoivat tärkeät tilaukset sellaisille tehtaille jotka eivät pystyneet niitä hoitamaan (Brewster, Sikorski). Vasta P-51 oli sellainen kone joka suunniteltiin kunnolliseksi sotakoneeksi. P-38 oli suorituskykyinen mutta mutkikas ja järkyttävän kallis kone jota mikään muu maa tuskin olisi raaskinut rakentaa.
Klikkaa laajentaaksesi...

Tosi on. USA joutui aloittamaan sodan korkeintaan keskinkertaisilla hävittäjillä (esim. Brewster, P-36, P-40). Mutta mitenkä tuohon sitten vaikutti se, että amerikkalaiset pystyivät tekemään havaintoja 39-41 välillä esimerkiksi Spitfiren ja Bf 109:n käytöstä Euroopan sotatoimissa ja paljonko näistä tehdyt havainnot vaikuttivat oman lentokoneteollisuuden tuotekehittelyyn ?
 
Kannattaa muistaa, että esim. Chennaultin (AVG/Flying Tigers) raportit vaikuttivat USA:n taktiikkaan. Ja P-40 otti Zeron jne. 1:1 tappiosuhteella 1942 kun ei lähdetty kaartotaisteluun. Ns. "Thatch Weave oli myös USN/USMC: hävittäjille aika kova juttu.

Veteraaniyksikkö Battle of Britainista Spitfirileilla Darwinissa otti myös pataan Zeroilta aika lujasti, kun oli kyse kaartotaistelusta, johon olivat Euroopassa tottuneet.
 
Sardaukar kirjoitti:
Veteraaniyksikkö Battle of Britainista Spitfirileilla Darwinissa otti myös pataan Zeroilta aika lujasti, kun oli kyse kaartotaistelusta, johon olivat Euroopassa tottuneet.
Klikkaa laajentaaksesi...

Näin on, WW2:n paras hitaiden nopeuksien (200-300km/h) kaartotaisteluhävittäjä oli nimenomaan Zero. Jos lähti taisteluun Zerojen ehdoilla, kyllä pataan tuli jopa hyvänä kaartajana tunnetulle Spitfirelle. Mikä Spitfiren versio lie ollut tuolla veteraaniyksiköllä käytössä, MK V tai MK VIII?
Satuin näkemään nykypäivän Spitfire-kuskin haastattelun. Hän sanoi lentävänsä kaikkein mieluiten versioilla MK I, MK II - MK V. Nämä alkupään Spitfiret olivat vielä kevyitä ja ketteriä. Spitille kävi kuten Bf 109:lle, kone ylikehitettiin. Pistettiin tehokkaampaa moottoria, lisää aseita, painoa tuli ja kone muuttui selvästi jäykemmäksi kaarroissa kuin alkusarjojen Spitfiret.

Lienee niin, hätäratkaisuna FW 190:n ilmaantuessa taivalle Mk V:stä kehitetty MK IX oli paras kompromissi painon ja tehon suhteen, koneella pärjäsi hyvin myös FW 190:ä vastaan. MK IX oli MK V, johon ympättiin selvästi tehokkaampi Merlin 61 suoraruiskutusmoottori. FW 190:lle MK V ei ollut muuta kuin tykinruokaa. FW piloteille aiheutti harmaita hiuksia seikka, että vanhaa MK V:tä ja uutta vaarallista MK IX:ää oli ilmataistelussa vaikea erottaa toisistaan.
R-R Griffon moottorisista MK XIV oli parhaasta päästä.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top