Venäläinen totuus
Poimintoja Esa Seppäsen lukemisen arvoisesta kirjasta Avaran sielun anarkia, Tammi 2002
Tultuani työhön Moskovaan kesällä 1988 sain varsin pian pientä esimakua siitä, minkälaista ulkomaalaisen on asua yhteiskunnassa, jossa laeilla ja märayksillä ei ole sitä merkitystä eikä voimaa kuin esimerkiksi meillä Suomessa. Etsiessämme autonkuljettajani Slavan kanssa jotain paikkaa sokkeloisilta sivukaduilta Moskovan keskustassa jouduimme yhtäkkiä kadun päähän, jossa seisoi kielleryn ajosuunnan merkki.
"Kirpitš" - tiiliskivi, Slava hihkaisi ilmiselvästi ilahruneena ja painoi kaasua.
"Hetkinen - sehän on kielletty ajosuunta!" minä siihen kummeksuen.
Slava painoi jarrua ja katsoi merkitsevästi minuun, niin kuin vain vierasmaalaiseen ihmiseen , joka ei ole perillä paikallisista olosuhteista: "Niin onkin - periaatteessa, muttei käytännössä!"
"Miten niin - käytännössä?" minä siihen entistä hölmistyneempänä.
"Katsokaapa nyt, gospodin Esa, me kaikki tiedämme hyvin, että periaatteessa tuo 'tiiliskivi' tarkoittaa sitä, että tästä ei saisi ajaa, mutta siitä huolimatta kaikki ajavat. Koska täällä ei näy miliisin miliisiä, se merkitsee, että mekin voimme nyt ajaa - sitä tarkoittaa kävtännössä sallittu!"
Ja niin me ajoimme pitkän sivukadun päästä kukaan pysäyttänyt meitä.
Ehkä Tämä episodi oli käytännössä vähäpätöiseltä vaikuttava, mutta periaatteessa mielestäni merkittävä oppitunti. Pian sen jälkeen sainkin venäläisiltä tuttaviltani kuulla, että olen saapunut maahan, missä voi tapahtua mitä tahansa, ja kaikki se, mitä ei ole erikseen kielletty, on sallittua. Eräs venäläinen juristitunavani antoi minulle lisävalaistusta: ”Asiat hoidetaan ihmisten keskinäisillä sopimuksilla- pääasia, että kaikki ovat optimaalisen tyyryväisiä. Lait tulevat sitten myöhemmin, jos yleensäkään tulevat."
Tällaisilla eväillä lähdin yhdentoista vuoden vaellukselle suuressan aapurimaassamme, jossa vallitsee valheellisuus ja jossa "kielletyt ajosuunnat" ovat "sallittuja ajosuuntia aina silloin, kun se on oman edun mukaista.
Juuri tuo "mitä ei ole erikseen kielletty", siis ei-mainittu – nimenomaan ei-kirjoitettuna- avaa juuri sen porsaanreiän, joka mahdollistaa yksilöllisen moraalin venynämisen oman edun nimissä laista piittaamatta. Idänkaupan veteraani Ville Ounaskari tosin on sitä mieltä, että venäläisestä kaikki on sallittua edellyttäen, ettei joudu kiinni.
Myös Moskovan liikenteestä löytyy konkreeminen moraalisen venyvyyden mittari. On näet kolmenasteista punaista valoa: "Syttyvä punainen" = saa ajaa ilman muuta, ”Tuore punainen", edellisestä 5 sekuntia myöhemmin= saa ajaa, sekä "läpiajo-punainen"= edellisestä 5 sekuntia myöhemmin - sen kun ajat! Värisokeilla ei pitäisi siinä liikenteessä olla hädän päivää.
Pohtiessaan päiväkirjassaan koko maata kuohuttanutta Kremlin lahjusskandaalia Jeltsin harmittelee, miten masentavaa on "perinteinen venäläinen kyvyttömyys elää lakien ja sääntöjen mukaisesti". Tässä onkin asian ydin, joskaan mielestäni kyse ei ole ainoastaan kyvyttömyydestä vaan myös haluttomuudesta, johon löytyy monta perinteistä syytä. Yhden selityksen antaa Aleksandr Solženitsyn: "Vuosisatojen aikana venäläisissä ei ole kehittynyt oikeustajua, joka on niin ominaista länsimaiselle ihmiselle. Lakeihin on aina suhtauduttu epäluuloisesti ja ironisesti: Onko muka mahdollista laatia sellainen laki, joka ottaa huomioon kaikki erilliset tapaukset, nehän eivät ole samanlaisia? Vanha sananlasku muistuttaakin: ”Sinun totuus, minun totuus, kaikkialla totuus – vaan missään sitä ei ole." Oikeus ja totuus on siis perinteisesti katsoen suhteellista eli tilannekohtaista ja tulkinnanvaraista. Brittiantropologi Geoffrey Gorer kiinnittää huomiota venäläisen totuuden ristiriitaisuuteen sekä ajan että tilan suhteen, mistä johtuu se tosiasia, että eilisen päivän totuus ei ole sama kuin tämän päivän totuus. Paradoksaalista kyllä, pravo, oikeus, pravda, totuus, ja zakon,laki, ovat vanhimpia tunnettuja indoeurooppalaisperäisi väenäjän kielen sanoja.
Jos Kiovan Venäjällä vallitsisikin Russkaja Pravda, venäläinen oikeus( totuus), joka perustui ihmisrakkauteen, kunniantuntoon ja valtaapitävien vastuullisuuteen ihmisten edessä, niin viimeistään mongolivallan ja maaorjuuden aikana se mureni. Kansassa elää perinteisesti syvälle juurtunut käsitys, että lait on kirjoitettu niiden laatijoita, siis hallitsevaa luokkaa ja älymystöä varten. Lait eivät koskeneet talonpoikia eivätkä maaorjia. Maaorjuudella onkin ollut suuri demoralisoiva vaikutus kansan oikeustajuun, mikä on selvästi näkyvissä tämän päivän yhteiskunnassa. Temä tekijä on ehdottomasti otettava huomioon, kun pohditaan Venäjän mahdollisuuksia joskus tulevaisuudessa kehityä oikeusvaltioksi. Tutkija Genja Kasjanova painottaa, että kautta aikojen "valtiovalta on suhtautunut tavallisiin ihmisiin kuin viholliseen ja nämä puolestaan valtiovaltaan pelolla. Tällöin moraaliset kiellot eivät toimi... Jouduttuaan jatkuvasti epäoikeudenmukaisuuden ja mielivallan kohteeksi kansassa muovautui käsitys, että lakeja ei tarvitse noudattaa, valtiolle annertuja lupauksia ei tarvitse pitää, valtiota ja sen edustajia voidaan pettää ja sitä vastaan voidaan taistella eri keinoin." Kasjanova huomauttaa, että aikakirjoista ei löydy yhtään ainutta asiakirjaa yhteiskunnallisesta tahdonilmaisusta, konsensuksesta.
Lait, määräykset ja rajoitukset hankaloittavat ja häiritsevät normaalia elämää. Venäläinen haluaa olla ennen kaikkea vapaa kaikista sidonnaisuuksista - kiitää kuin kasakka aavalla arolla, missä tunteen palo tukahduttaa järjen varoitukset. Kielessä sana spravedlivost, oikeudenmukaisuus, juontuu sanoista pravo (oikea) ja pravda (totuus). Poliittisten ja sosiaalisten olojen paine on vääristänyt kansan oikeustajua, mutta sen rinnalla ja vaikutuksesta on kansan keskuudessa kehitrynyt – kuten Solženitsyn huomauttaa - "vetovoima elävään oikeudenmukaisuuteen".
Sananlasku kehottaa: "Vaikka kaikki lait hukkuisivat, kunpa vain ihmiset eläisivät totuudessa", mutta se myös varoittaa: "Ilman totuutta on eläminen helpompaa, mutta kuoleminen raskaampaa."
Jouduttuaan epätoivoiseen taisteluun mongolivallan veronkantajia, sotaväenoton pakkokeinoja ja maanomistajien mielivaltaa vastaan kansa kehitti luontaisen slaavilaisen nokkeluutensa turvin tehokkaan taistelukeinon, valehtelentisen. Se oli oikeastaan ainut menetelmä, jonka avulla talonpojat pystyivät kamppailemaan pakkovaltaa vastaan. Samoin isännän ja maaorjan suhde perustui epäluuloon ja valheeseen. Jälkimmäiselle valehtelu oli itsesuojelukeino epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Se oli sosiaalinen tarve lakien ja maäraysten kiertämiseen, se oli tarve jäädä henkiin ja selviyryä vääryyksistä, loputtomista vaikeuksista ja rasituksista. Samanaikaisesti absoluuttinen yksinvalta ja sen haltijoiden liehinely kehitti aatelistossa, virkamiehissä ja muissa ylemmissä yhteiskuntaluokissa sekä kauppiaissa oivan keinon päästä juonittelemalla, penämällä ja valehtelemalla hierarkiassa eteenpäin ja hankkia rahaa. Suotuisassa maaperässä yleiskansallinen valehtelu levisi kuin kulovalkea, koska maan laajuus, pitkät etäisyydet ja hallinnon hataruus tekivät mahdottomaksi tarkistaa asioiden todenperäisyyttä. Syntyi yhteiskunnallinen tilanne, jossa erilaisin motiivein kaikki valehtelivat kaikkialla kaikista asioista kaikille. Viekkaus ja oveluus muovautuivat hyvin näkyviksi ominaisuuksiksi, joille kansanluonteen rikas luovuus ja mielikuvitus antoivat lähes rajattomia mahdollisuuksia. Näin totuus on historian saatossa kadonnut yhteiskunnasta. Sen myöntää sananlaskukin: "Oli totuus, mutta metsään häipyi." Kun muistetaan toinen sananlasku: "Työ susi ei ole, metsään ei juokse", niin voidaan päätellä, että Venäjän kansaa on sen historian aikana kohdannut kaksi suurta henkistä onnettomuutta: se on hukannut "metsään" samanaikaisesti kaksi "sutta", kaksi elämän perusarvoa - oikeuden ja totuuden seki työmoraalin. Koska oikeus on suhteellinen ja erityisesti moraalinen käsite, oikeana ja oikeudenmukaisena ratkaisuna venäläinen pitää sitä, mikä hänelle on edullista.
Leninin ja erityisesti Stalinin terrori olivat omiaan vahvistamaan valehtelumentaliteettia. Jos tsaarin aikana valehdeltiin rangaistuksen pelosta ja eteenpäinmenon toivossa, neuvostodiktatuurin vallitessa totuuden vääristelemisen kierre vain kiihtyi. Kansalaisen ja valtion välinen perinteellinen vihollisuussuhde syveni, heikomman oli turvauduttava oveluuteen säilyäkseen elossa ja keksittävä kaikenlaisia kiertoteitä ja "vippaskonsteja" , joilla virallisia määräyksiä ja puolueen kaikkialle ulottuvaa kontrollia oli mahdollista kiertää. Ihmiset eivät olleet motivoituneita puhumaan totta, koska neuvostokansa eli valtiota eikä valtio kansaa varten. Kansalaiset valehtelivat oman ja omaistensa hengen säilyttämiseksi ja olivat siitä syystä valmiita vaikka kavaltamaan kanssaihmisensä. Myös ystävyydellä oli nurja, vaarallinen puolensa, sillä pidätyksen yhteydessä ensimmäinen kysymys oli "ketkä ovat ystäviäsi?" - ellei sitten pidätys ollut tapahrunut juuri ystävien ilmiannosta!
Valtion ja kansalaisten vihasuhdetta syvensi se, että neuvostojärjestelmän vallankäytölle Montesquieun opit olivat täysin tuntemattomia. Tuomioistuimet olivat osa byrokraaaa ja puolueen kontrollissa. Omaa tunnusrusta pidettiin merkkinä syyllisyydestä, ja sen irti kiskomiseen pahamaineisella tšekalla - myöhemmin KGB:lla - oli runnerusti tehokkaat keinot. Eipä siis ihme, että aina neuvostovallan viimeisiin vuosiin asti yli 90 % oikeusjutuista ratkesi syyttäjän vaatimusten mukaisesti. Oikeuskäytännössä oli monia mielivaltaisia piirteitä, joista ns. puhelinoikeus oli varmaan pahimpia. Tämä merkitsi sitä, että rötöksiä tehnyt puoluevirkailija saattoi päästä pälkahästä kuin koira veräjästä, jos paikallisella puoluesihteerillä oli puhelinyhteys syyttäjään.
Tunnetusti suorasanainen Moskovan pormestari Juri Lužkov jyrisee: "Erotuksena normaaleista maista, missä lait ovat olemassa sitä varten, että ne puolustavat niiden noudattajia, neuvostovalta asetti päämääräkseen koko kansan muuttamisen puolustuskyvyttömäksi laumaksi. Jokaisen oli elenävä siinä tunnossa, että vapaus ja hyvinvointi oli valtion lahja... Sivistyneet oikeusnormit on aina rakennettu periaatteen 'älä tapa, älä varasta, alä valehtele' pohjalle, mutta neuvostovalta rakensi sellaiset normit, että teitpä työtä miten hyin tahansa, et voinut niitä lakeja rikkomatta täyttaä. Siis - kansalainen oli lakien rikkoja ja pystyi elämään ja tekemään työtä vain niin kauan kuin valtion sulki silmänsä."
Yhteiskunnallista kuria pidettiin yllä terrorilla, pelolla ja rangaistuksilla. Vähempikin panee rehellisen ihmisen valehtelemaan!
Markku Kivinen korostaa valehtelun merkirystä psykologisena suojautumiskeinona: "Välttääkseen kauhun ja kivun, ihminen on valmis syvälliseen ja radikaaliin todellisuuden vääristelemiseen. Totalitaarinen tietoisuus, joka ei salli ihmisen nähdä silminnähtävää,ja joka saa uskomaan uskomattomaan, muistuttaa lapsen tietoisuutta."
Perestroikan epailemättä merkittävin saavutus, glasnost, sananvapaus ja yhteiskuntakritiikki, avasivat kansalaisten silmät näkemään ja mielet uskomaan, että marxismi-leninismi oli suuri, kollektiivinen valhe ja ettd koko yhteiskunta oli rakennettu kestämättömälle perustalle. Neuvostoliiton lakattua olemastav . 1991 Bolšoi-teatteria vastapäätä seisovan Karl Marxin patsaan kylkeen ilmestyi eräänä päivänä graffiti: Kaikkien maiden proletaarit, antakaa anteeksi!
Puoluebyrokratian ja KGB:n rautaisessa otteessa oveluudella, viekkaudella ja valehtelemalla hengissä pysymään onnistuneiden neuvostokansalaisten totuudenmuunnokset olivat pieniä siihen uskomattomaan emävalheeseen verrattuna, millä johto ja puolue olivat heitä yhden sukupolven ajan huiputtaneet. Eräs eläkkeellä oleva eversti kertoi minulle miten hänet oli pakotettu viiden vuoden ajan töiden jälkeen joka ilta kello kuudesta kello kymmeneen perhe-elämän kustannuksella opiskelemaan marxismi-leninismiä. Sitten, kor tieto hänen valrionsa romahtamisesta oli tullut, hän katsoi minuun hämillisen näköisenä ja sanoi hiljaa: 'Ja kaikki turhaan."
Neuvostoyhteiskunnassa valheet sikisivät kuin torakat. Oli useanlaisia valheita. Oli virallinen valhe, joka aina tuki valtaapitäviä, kommunistista puoluetta ja järjestelmää. Oikeuslaitoksen byrokratisoituminen ja alistuminen puolueen määrdysvaltaan aiheutti sen, että totuus tukahtui ja kommunalkojen keittiöissä toisinajattelijat nostelivat toisilleen votkamaljoja toivottoman asiansa menestykseksi. Oli myös tilastollinen valhe, joka oli suunnattu sekä omalle kansalle että rajojen taakse. Sen valheellisuus paljastui silloin, kun koko poliittinen järjestelmä ja komentotalous, joka sekin oli rakennettu muunnetulle totuudelle, romahtivat. Kun resurssit ja rahat ehtyivät, kansantalouden konkurssitila alkoi häämöttää. Paisumistaan paisunut raaka-aineiden ja resurssien tuhlaaminen ja huonosti tuottava työ eivät kestäneet armotonta taloudellisen kannattavuuden totuutta. Valheen ja totuuden nurinkurista suhdetta kuvaa hyvin totuus-käsitettä ja puolueen pää-äänenkannattajaa tarkoittava sanontatapa: "Pravda on niin totta, että edes täysin päinvastainenkaan ei ole totta!" Muutos emävaleesta karuksi toruudeksi oli nopea. Ville Ounaskari kertoo, miten hän tunsi sellaisia tehtaanjohtajia, jotka "vielä eilen kehuivat työntekijöilleen, että tämä neuvostosysteemi on sentään kaikkein paras, ja huomenna piti jo mennä kertomaan, että kaikki oli yhtä suurta erehdystä...
Monet olivat vain sellaisia leipäkommunisteja, koska se oli ainut tapa päästä eteenpäin yhteiskunnassa. He olivat täysin tietoisia, että systeemi oli mätä: Neuvostoliitossa on politbyroo, on privilegioluokka - nomenklatura - ja kaikkia muita huiputetaan sosialistisella kilpailulla. Mitä alemmaksi menit, sitä enemmän ne uskoivat siihen systeemiin, ja mitä ylemmäksi, sitä paremmin ne olivat selvillä, että systeemi oli täyttä harhaa."
Tällä tavoin systeemin vartijat eivät ainoasraan huiputtaneet ja valehdelleet niille, jotka olivat takertuneet siihen kuin kärpäset liimapaperiin, vaan he pettivät myös itseään täysin tietoisina siitä, että oli olemassa jossakin jokin totuus, joka oli joskus "sutena" hätistelty suureen, synkkään metsään, minne se oli eksynyt. Näin puoluehierarkian pyramidi kehini puoluevalehtelun pyramidin : byrokraatit valehtelivat kansalaisille, nämä valehtelivat toisilleen, virkamiehet valehtelivat keskenään ja esimiehilleen, nämä valehtelivat esimiehilleen ja nämä vuorostaan esimiehilleen. Ainut henkilö, joka ei voinut valehdella ylöspäin oli kommunistipuolueen pääsihteeri, sen vuoksi hän valehteli alaspäin.
Yksi mestarillisesti kehitetty venäläisen yhteiskunnan valheen muoto on ns. pokazuha, mikä tarkoittaa sitä, että luodaan taitavasti mielikuva jostakin sellaisesta, jota ei ole olemassa tai joka on olemassa aivan toisessa muodossa kuin miltä ulospäin näyttää. Kyseessä on tietoinen hämääminen, eräänlainen taikatemppu, jonka kohteeksi joutuvat saavati lluusio- ja hallusinaatioelämyksiä. Se on läheistä sukua länsimaiselle make believe -ajattelulle, joskin mielikuvituksensa ehtymättömällä voimalla venäläinen usein yItäa paljon mittavampiin saamtuksiin.
Pokazuha (slangisanan juurena on sana pokaz, näyttö) tunnetaan historiassa myös Potemkinin kulisseina. Nehän olivat kauniisti maalattuja talojen kuvia, jotka Katariina Suuren suosikki, kreivi Grigori Potemkin, asetutti valtiattarensa ajoreitin varteen, sortumaisillaan olevien tönöien kulisseiksi luodakseen keisarinnalle todellisuutta kaunistelevan mielikuvan Etelä-Venäjän maaseudusta. Nikolai Gogolin ratkiriemukkaassa näytelmässa Reuiisori irvaillaan, miten ennen tarkastajan tuloa sairaat kiireen kaupalla kiidätettiin pois sairaalasta hyvän kuvan antamiseksi kaupungin sosiaalisesta tilasta. Sairaalan esimies kiirehti uskottelemaan korkealle tsaarin virkamiehelle, joka hankin oli pokazuba - reviisoriksi oveluudella muuntautunut tyhjätasku - että kaupungin terveystilanne oli niin hyvä, että "sairas tuskin parantolaan on päässyt, kun jo terve on".
Aleksander Solženitsyn kirjoitti maastakarkoitukseen johtaneessa romaanissaan Vankileirien saaristo luomismotivaationsa johtoajatuksen, joka tänä päivänäkin on hyvin ajankohtainen: "Mitä tänä päivänä näemme paljaalla silmällä ei välttämättä ole totuus. Totuus on se, mikä täytyy olla, mikä tulee tapahtumaan huomenna. Ihana huomispäivämme on se, mitä kirjailijoiden pitäisi tänä päivänä kuvata." Samanhenkisesti puhui kirjailija lvan Turgenjev jo 180O-luvulla : "Vaikka venäläiset ovat hirveimpiä valehtelijoita maailmassa, niin silti mikään ei ole heille arvokkaampaa kuin toruuden kunnioittaminen, mihinkään he eivät reagoi niin valmiisti."
Venäjällä ei tänä päivänäkään näy minkäänlaisia merkkejä siitä, että sukupolvien aikana hankittu ja huolella vaalittu valehtelemisen maailmanmaine olisi jotenkin vaakalaudalla ja että toruus joskus saisi sille kuuluvan arvonsa. Tämä ilmenee myös kansakunnan suhtautumisessa menneisyyteensä. Markiisi de Custinen sanat 180O-luvulta, että "historiallista toruutta ei täällä kunnioiteta sen enempää kuin valan pyhyyttä", ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa. Katsokaapa vain, miten ristiriitaisesti Venäjä yrittää kieltää Neuvostoliiton historiaa kuskaamalla kommunistijohtajien patsaita niille erikseen vararuille hautuumaille. Moskovassa - ironista kyllä - Pietari Suuren rumilusmuistomerkin naapuristosta Moskovanjoen rannalta on salaisen poliisin perustaja, verinen Feliks Dzeržinski saanut viimeisen leposijansa. Mutta on hyvin ristiriitaista, että useat muut mustan menneisyyden hahmot pysyvät tiukasti paikoillaan - eritoten Lenin mausoleumissaan ja massiivisissa patsaissaan. Kansakunnan suhtautuminen historiaansa on perin dualistista: esimerkiksi Moskovassa osa kommunistiseen menneisyyteen liittyvistä metroasemien, aukioiden ja karujen nimistä on muutetru, osa on jaanyt ennalleen. Leningradin kaupunki on transformoitunut Pietariksi, mutta se sijaitsee edelleen Leningradin alueella; Moskovassa Leningradin asema, Leningradin valtakatu ja valtatie ovat niin kuin ennenkin - esimerkkejä voisi luetella lisää. Kansakunnan omalaaruinen suhtautuminen historiaansa osoittaa sen, että se ei vielä ole riittävän kypsä tekemään tiliä menneisyytensä kanssa. Historia on historiaa - kunniakasta tai kunniatonta - se on tunnusteftava eikä sitä saa enää yrittää Stalinin tavoin kirjoinaa uudelleen. Miten kansa siis pystyisi ennakkoluulottomasti ja terveellä itserunnolla suhtautumaan tulevaisuureensa? Tämä askel olisi kuitenkin välttämäträ otettava, jos mielitään rohkeasti eteenpäin. vanha kansanviisaus "Viekastele mitä viekastelet, mutta totuuden kanssa et viekastele" tuntuu kuitenkin kaikuvan kuuroille korville.
Valheen imperiumi runnetaan syvästä epäluuloisuudestaan. Valhe ja epäluulo ovat kuin siamilaiset kaksoset - ei ole valhetta ilman epäluuloa eikä epäluuloa ilman valhetta. Epäluuloisuus, jota tapaa kaikkialla, omaa pitkät, historialliset perinteet. Kielen saksalaisia tarkoittava sana nemtsy merkitsee itse asiassa "mykkiä". Nämä olivat ensimmäisten joukossa pahoissa aikeissa maahan tunkeutuneita vierasmaalaisia. Jo ammoisista ajoista lähtien venäläiset ovat yhdistäneet vierasmaalaisiin kavalia aikeita, viekkautta, petosta, sotaa ja hävitystä. Historiallisen selityksen mukaisesti slaavien epäluuloisuus syntyi ja kehittyi eräänlaisena psykologisena suojautumiskeinona, johon heidän oli pakko turvautua epäedullisissa maantieteellisissä olosuhteissa. Arojen heimojen oli oltava joka hetki valppaana yllättävien vihollishyökkäysten varalta, koska pitkät raja-alueet olivat maastollisesti täysin avoimia. Pohjoisessa metsäheimot taas varauruivat vetäytymään nopeasti turvapaikoistaan rakentamalla useita salaisia uloskäytäviä. Ortodoksisen kirkon opit olivat myös omiaan kasvattamaan slaavilaisessma entaliteetissae päluuloisuuden aineksia. Kirkko näet varoitteli, että paholaisen pimeitä voimia, tjomnye sily , vaani kaikkialla. Oli olemassa ulkopuolinen, vihamielinen maailma, joka suunnitteli jatkuvasti vihollisensa tuhoamista. Paholaisen juonien torjuminen vaati näin suurta valppautta, koska näitä pimeitä voimia saattoi olla missä tahansa ja kenessä tahansa: yksilössä, ryhmässä tai liittoutumassa, maan sisällä tai sen ulkopuolella. Nämä varoitukset juurtuivat helposti taikauskoiseen ja tietämättömään kansaan. Venäjän historia on täynnä rajasotia, kun kansa joutui torjumaan milloin puolalaisten ja liettualaisten, milloin ruotsalaisten ja turkkilaisten hyökkäyksiä. Myöhempinä aikoina venäläiset saivat järkyttäviä todisteita pahojen voimien kavaluudesta ja siitä, mitä merkitsi, kun valppaus petti ja maahantunkeutuja pääsi yllattamään länsirajalla: Ensimmäisen kerran Napoleonin joukkojen hyökätessä Venäjälle vuonna 1812 ja toisen kerran Hitlerin Saksan yllättäessä Stalinin puna-armeijan vuonna 1941.
Lenin ja Stalin opetuslapsineen rakensivat pelon ja epäluulon imperiumin. Ei koskaan voinut tietää, kuka oli salakuuntelija, petturi ja ilmiantaja. Kukaan ei voinut milloinkaan olla varma siitä, kenen kanssa oli turvallista keskustella arkaluontoisista asioista tai yleensäkään puhua mistään mitään. Perestroikan uuden ajattelun pioneeri Fjodor Burlatski pitää epäluuloisuutta ehka kaikkein kauhistuttavimpana sosialismin aikojen perintönä: "Ei savua ilman tulta - miten paljon ihmiskohtaloita on tuhottu tämän vakaumuksen perusteella: ihnianto – anomuskirje - salainen oikeudenkäynti - teloirus." Järjestelmän mehiläiskennoa muistuttava kyttäysjärjestelmä ei tuottanut "hunajaa", vaan virkojen ja työpaikkojen menetyksiä, vääristeltyjä oikeudenkäyntejä, syyttömien traagisia kohtaloita, tekaistuja vankilatuomioita, teloituksia ja pakkotyötä. Stalin pönkitti valtaansa leimaamalla ja likvidoimalla maan etevimmät poliittiset ja sotilaalliset johtajat ulkovaltojen agentteina ja maanpettureina. Tässä diktaattori ovelasti veresti kansan historiallista muistia "pimeistä voimista" – rajojen takaahan ei ollut koskaan mitään hyvää odotettavissa.
Sosialistinen yhteiskunta tunsi vain kahdenlaisia ihmisiä: meikäläisiä - naši ja vieraita - tšužie (vrt. tšuhna). Omat eivät pettäneet, mutta vieraisiin oli suhtauduttava epäluulolla - hehän saattoivat pettää milloin vain. "Venäläinen saattaa olla hyvin vieraanvarainen ja sydämellinen, jopa tuttavallinen, mutta se on vain pintaa. Hänen täytyy ensin katsoa kuka on kyseessä, ennen kuin vastapeluri hyväksytään. Venäläinen on koko ajan niin kuin sanotaan na tšeku, varuillaan - sen on kokemus hänelle opettanut", opastaa idänkaupan veteraani Igor Selho uusia yrittäjiä. Venäläinen yhteiskunta - olipa se sitten tsaarinaikainen, sosialistinen tai nykyinen - ei ole koskaan tunnustanut puolueettomia, neitralnye. Ne, jotka eivät ole venäläisten puolella - slis naši - katsotaan ilman muuta vastustajiksi. Heihin on suhtauduttava kuin kavaliin juonittelijoihin ja pettureihin, siis vihollisiin. Molotovkin tapasi kysellä, mikä puolueeton maa Suomi muka oli: "Puolueetonko, mutta kenen hyväksi?" Syventymättä sen enempää turvallisuuspoliittisiin kuvioihin ja strategisiin kalkylointeihin Suomen puolueettomuuspolitiikka tässä kategorisessa kahtiajaossa on puhtaasti psykologisesti katsoen ollut mielestäni melkoinen saavutus. Etsimättäkin rulee mieleen Lužkovin edellä kuvailema "keskinäisen illuusion mekanismi".
Rautaesiripun ja kylmän sodan aikana venäläisten vainoharhainen epäluulo ulkomaita ja ulkomaalaisia kohtaan kasvoi hysteerisiin mittoihin. Lapsille opetettiin pienestä pitäen, että jokainen ulkomaalainen oli vakooja eikä hänen kanssaan saanut missään tapauksessa olla tekemisissä. Venäläiset opetettiin epäilemään ulkomaalaisten motiiveja, mutta samalla he itse informaation puutteessa, epäluuloisina ja epätietoisina epäilivät omia kykyjaan pärjätä vierasmaalaisten kanssa. 1930-luvun ulkoministeri Maxim Litvinov tapasi kiusoitella vakoilumaniasta riehaantuneita maanmiehiään: "Luulen, että pelkäämme vakoilijoita, emme sen takia, emä he näkevät mitä meillä on, vaan sen takia, että he näkevät mitä meillä ei ole."
Kansallinen alemmuuskompleksi kätkettiin "sosialismi kukistaa mädäntyneen kapitalismin" -uhon alle. Amerikka oli tietysti suurin vihollinen. Yksi historian suurimpia paradokseja onkin se, että tänään Big Mac maistuu mainiolta: ensimmäisen hampurilaisravintolan auettua Moskovassa v. 1990 sen edustalla Puškinin aukion puistossa kiemurteleva jono loi kirkkaasti pituudellaan uskollisten kommunistien pyhiinvaellusjonot Leninin mausoleumilla. "Gamburgereitten" ja "cokiksen" mukana pyyhkäisi venäjälle voimakas amerikkalaisaalto : kaikki se, mikä oli ennen ollut suoraan paholaiselta, otettiinkin nyt varsinkin nuorison keskuudessa avosylin vastaan. Epäluuloista ei ollut tietoakaan, ja amerikkalaisuuden hyvät ja pahat puolet omaksuttiin hanakasti ilman ennakkoluuloja ja kritiikkiä.
Venäläisen logiikan luonteenomaisin piirre on syvä epäluulo, zadni um, taka-ajatus, joka istuu sitkeästi kantajansa takaraivossa kuin täi tervassa. Se on suorastaanfix idé, pakkomielle, joka putkahtaa tuon tuostakin esiin venäläisen keskustelukumppanin puheessa ja toiminnassa. Hän rakentaa epäluulonsa ja taka-ajatuksensa sen kuvitelman varaan, että hänen vastapelurillaan on aina jokin taka-ajatus, joka merkitsee venälaiselle jotakin kielteistä ja on siis häneltä pois. Tällaisen takaajatus-ajattelun riivaamana venäläinen tekee omat vastaehdotuksensa ja -toimenpiteensä omien kuaitelmiensa, ei kuulemansa, näkemänsä tai johdonmukaisen järkeilyn perusteella. Venäläinen logiikka onkin siis olennaisesti rivien välistä lukemisen logiikkaa; se on systemaattista yritystä tulkita ajatuksia, joita ei ole ajateltu, tulkita sanoja, joita ei ole sanottu, tulkita tekstiä, jota ei ole kirjoitettu. Venäläinen etsii koiraa sieltä, minne sitä ei ole haudattu, ei ole edes ajateltukaan moista kieroutta, puhumattakaan siitä, että koko koiraa ei ole olemassakaan.
Tällaisesta ajattelumallista seuraa se, että venäläinen tekee helposti virheitä. Esimerkkejä ei tarvinne luetella - niitä valtakunnan historia, poliittinen ja talouselämä ovat täynnään. Kokemus on osoittanut, että venäläiselle ei koskaan kannata tehdä pelin alussa hyvää ehdotusta, koska hän takaraivollaan oitis epäilee, että siinä on varmasti jotakin kieroa. Hän on vakaasti sitä mieltä, että hänelle tehty hyvä ehdotus onkin itse asiassa huono ehdotus, johon suostumalla hän varmaan menettäisi eikä voittaisi. Toinen näkökulma on sellainen, että ulkomaalaisen ei sovi tehda projektin avausvaiheessa edullista ehdotusta, koska moinen harkitsemattomuus riistää venäläiseltä osapuolelta hänen rakastamansa vitkuttelun ja vetkuttelun nautinnon. Koko prosessihan menee piloille, jos tulokseen pyritään liian nopeasti! Ei siis pidä kenenkään hämmästellä, jos venäläinen tällaisessat ilanteessa sanoo tai tekee toisin kuin mitä häneltä voitaisiin odottaa. Selitys on se, että venäläinen uskollisesti ajattelee, dumajet, ja toimii, deistvujet, erehtymättömänä pitämänsä taka-ajatus-logiikan hengessä eikä sitä paitsi ole omasta mielestään koskaan väärässä. Tässä valossa on ymmärrettävissä, miksi ulkomaalainen harvemmin näkee venäläisten puuhissa mitään johdonmukaista linjaa.
Taka-ajatus-logiikalla on myös se piirre, että koska venäläinen on itse taipuvainen valehtelemaan, hän ei tahdo myöskaan ymmärtää vierasmaalaisten rehellisyyttä. Aleksei Tolstoin romaanissa Kärsimysten tie (1928) eräässä episodissa ihaillaan suomalaisten vilpittömyyttä. Siinä venäläinen pohtii, että koko hänen maassaan on tuskin ainuttakaan rehellistä ihmistä. ja muistelee, miten hän erään kerran matkallaan Suomessa unohti kalossinsa hotelliin. Kun hän oli ilmoittanut asiasta sinne, "nuo kalossit toi minulle sitten oikein ratsulähetti, vaikka ne olivat ihan rikkinäiset, siinä on rehellisyyttä. Voi herra Jumala, milloinka meilläkin saadaan aikaan jotakin järjesryksen tapaista!" Suomalaista rehellisyyttä vilpittömästi ihailevan venäläisen harras toivomus on edelleen aktuelli.
Venäläisen logiikan perusteisiin kuuluu myös se, että "Kyllä", da, ja"ei", net, voivat merkitä myös päinvastaista, jopa kokonaan kumota toisensa. Jos venäläinen töksäyttää johonkin ehdotukseen jyrkän net!, siitä ei pidä missään nimessä lannistua. Hänen kommunikaatiossaan njet on usein vain pelinavaus ja se tarkoittaa ulkomaalaiselle, että portti on avoinna. Lausumattomana se kuulostaa tältä: "Odotamme uusia ehdotuksia yhteistä pohdiskelua varten." Mitä tylymmältä tuo njet kuulostaa, sitä varmempi voi vierasmaalainen olla, että peli on todella vasta alkamassa.
Usein tapahtuu myös niin, että venäläinen päästää herkästi suustaan da vain tehdäkseen sympaattiseksi kokemalleen keskustelukumppanille empaattisesti mieliksi. Erityisen tyypillisiä ovat sellaiset huudahdukset kuin Da, srazu sdelajem! - kyllä, tuota pikaa teemme, tai sen hiukan lievempi versio Da, budet sdelano! - kyllä, tehdyksi tulee! Venäläisen tarkoitus näet on tällaisilla pikkusanonnoilla vain rauhoitella kysyjää ja siten ilmaista periaatteellista valmiuttaan asian hoitamiseksi pois päiväjärjestyksestä. Jos joku haluaa selvittää, onko se ja se mahdollista, hän saa useimmiten vastauksen: V printsipe, da eli periaatteessa kyllä. Siihen ei kuitenkaan kenenkään pitäisi missään nimessä tyytyä, vaan olisi tehtävä heti perään lisäkysymys: A na praktike?- entä käytännossä? Tällöin usein paljastuukin, että hankkeen tiellä on niin monta käytännön estettä, että sitä on käytännöllisesti katsoen mahdotonta toteuttaa!
Jos kyselijä on venäläisen mielestä sympaartinen henkilö, hän katsoo tärkeäksi sen,ettei tälle jää paha mieli ja selvittämättömiä, mieltä turhaan rasittavia ongelmia- asian todellinen tila on kokonaan eri asia. Jälleen kerran ratkaisee Volodjan markkinoima tilannekohtainen etiikka. Niinpä ulkomaalaisen pitäisi oitis ottaa varauksellinen asenne, jos hänen kysymykseensä pamahtaa kuin turkin hihasta yksioikoinen vastaus: Problem net! tai vakuuttavammin Nikakih problem net!!!- ei ongelmia!, ei minkäänlaisia ongelmia!!! Pieni lisäkysymys": Miksi ei ole ongelmia?" kohta paljastaakin, että ongelmia on vaikka millä mitalla. Jos venäläinen nyt ilmoinaa, että ne ovat kaikki rešajemye eli ratkaistavissa, pieni lisäkysymys": Miten ja milloin?" paljastaa, että kaikki asiat ovatkin päin prinkkalaa eikä niiden ratkaisemiseksi ole olemassa minkäänlaisia edellyryksiä. Ikävien yllätysten välttämiseksi venäläisen logiikan ilmauksia olisi siis opittava tulkitsemaan oikein - niillä kaikilla on oma symboliikkansa, omat piilomerkityksensä. Edelläkuvattu soveltuu myös venäläisten keskinäiseen mielistelyyn ja esimiesten suunnitelmalliseen harhaanjohtamiseen. Lokakuun 1993 vallankumousyrityksen aikana puolustusministeri Gratšov vakuutteli kirkkaalla naamalla ylipäällikölleen, presidentti Jeltsinille, että armeijan yksiköt ovat Moskovassa ja valmiit tukahduttamaan kapinan.Todellisuudessa ne olivat pysähtyneet 30 kilometrin päähän keskustasta, missä ne olivat toimettomina odottaneet käskyä etenemisestä Valkoiselle talolle jo 7 tuntia! Venäläisen lupaukseen - mikäli se hänestä yleensä irti saadaan - on syytä aina suhtautua varauksella. Venäläisen logiikan kuvaan kuuluu myös kuvitelmien, toivomusten, haluamisten, lupausten ja todellisuuden hämärä raja eli sanojen ja tekojen välinen loyha yhteys. Usein venäläinen ilmoittaa ennenaikaisesti, että jokin asia on näin, vain siitä syystä, että sillä hetkellä hän kaikesta sydämestään toivoo ja haluaa, että asia niin olisi. Hän katsoo, että hänellä on moraalinen oikeus päästellä valeita varsinkin silloin, kun häneltä odotetaan totuutta. Venäläiselle ajattelutavalle on näin tyypillistä tilanteenmukainen logiikka, jossa sanoilla on enemmän symbolinen kuin pragmaattinen funktio. Näin venäläisellä logiikalla ja jesuiittamaisella ajattelulla on yhtäläisiä piirteitä. Siksi olen ristinyt tällaisen taka-ajatus-aivoittelun "kauhtanalogiikaksi". Siinä suhteessa se on kyllä johdonmukaista että pelin henkeen kuuluu muista piittaamaton oman edun tavoittelu ja omien kasvojen säilyttäminen kaikissa käsitettävissä ja käsittämättömissäkin tilanteissa. Tästä syystä venäläinen logiikka yllättää usein irrationaalisuudellaan ja moraalisella venyvyydellaan. Muistetaan, mitä Bismarck tarkoitti, kun hän sanoi, että "kaikkiin ovelimpiinkin ehdotuksiin venäläiset suhtautuvat uskomattomalla typeryydellä ".
Venäläisen logiikalla ja epäluottamuksella on perinteisesti orgaaninen yhteytensä. Kerrotaan, että kun tsaari Nikolai I pyysi Preussin keisaria Fredrik Wilhelmiä lähettämään hänen avukseen kaksi kaartin aliupseerihierojaa, tämä kysyi hämmästyneenä:
"Miksi, sinullahan on tunnetusti hyvät hierojat?"
"Niin on, mutta koska he ovat venäläisiä, voin hierottaa itseäni vain selälläni maaten, jolloin voin katsoa koko ajan heitä silmiin". tsaari vastasi.
