Mitä realistisia vaihtoehtoja 1930-luvulla oli, reunavaltiopolitiikkaa lukuunottamatta? Mikä valtio olisi halunnut liittoutua meidän kanssamme 1930-luvulla ja kyennyt takaamaan itsenäisyytemme läpi toisen maailmansodan?
Ei ainakaan Ranska, koska maa miehitettiin varsin nopeasti toisen maailmansodan alettua. Britit taas kykenivät hädin tuskin puolustamaan omaa saarivaltakuntaansa, joten eipä heistäkään olisi ollut juuri apua.
Saksa? Tuskin. Saksan kanssa liittoutuminen jo rauhan aikana olisi luultavasti johtanut länsiliittoutuneiden sympatioiden katoamiseen, ja Neuvostoliitolle olisi ollut vaikea pala solmia erillisrauhaa Saksan pitkäaikaisen ja läheisen liittolaisen kanssa. Seurauksena olisi luultavasti ollut neuvostomiehitys Saksan luhistuessa -45.
Ruotsi? Ruotsilta saatiin joka tapauksessa hyvin merkittävää apua, samanlaista kuin liittolaisen voisi ajatella antavan toiselle. Miten paljon enemmän pasifismissa elävältä maalta olisi voinut saada liittolaisenakaan?
Yhdysvallat? Yhdysvallat olisi varmaankin kyennyt Suomen itsenäisyyden turvaamiseen. Sen sijaan on puhdasta toiveajattelua, että eristäytymispolitiikkaa harjoittanut valtio olisi halunnut liittoutua Suomen kanssa.
Puolustusmäärärahoja olisi tietysti voitu myöntää enemmän. Mutta kyllähän Suomi silti panosti noihin aikoihin huomattavan osan köyhän maan vähistä rahoista puolustukseen. Panostettiin aika pirusti, suhteessa talouden kokoon ja maan köyhyyteen. Nykyiset puolustusmäärärahat voisi hyvin kolminkertaistaa, eikä panostus olisi edelleenkään samaa luokkaa kuin tuolloin.
Erittäin hyvä ja vaikea kysymys..
Tähän olisi helppo vastata näin jälkeen päin kun tiedämme miten asiat etenivät niin meidän kuin muidenkin osalta.. Kun asetutaan aikalaisten asemaan ja ryhdytään miettimään vaihtoehtoja ikään kuin tapahtumien edeltä niin tilanne muuttuukin täysin toisenlaiseksi.. Olen lukenut paljon kaikenlaista historiaa juuri Suomen itsenäistymisen ja sotiemme väliseltä ajoilta..sekä erityisesti henkilöhistorioita juuri näiden aikojen johtavilta poliitikoilta. Itselleni on muodostunut jonkinlainen kokonaiskuva, mutta veikkaisin että kaikilla muillakin on omat yhtä hyvät näkemyksensä asioista..
Kyseinen parinkymmenen vuoden jakso (1918-1940) oli oman, juuri itsenäistyneen, maamme historiassa monilla tavoin erittäin ristiriitainen. Vapaussodan ajat ja tapahtumat olivat konkreettisesti kaikkien muistossa. Kapinan jälkeen uudelleen organisoituvissa puolustusvoimissa, Saksassa koulutuksensa saaneet jääkärit hakivat paikkojaan. Suojeluskunnat toimivat aktiivisesti lähes kaikissa kunnissa ja kaupungeissakin. Niiden puitteissa harjoitettiin aktiivisesti myös kaikenlaista urheilua jne. Torppareiden juuri tapahtunut vapautumien muokkasi maaseudun ihmisten ja sen aikaisen agraariyhteiskunnan rakenteita uusiksi. Punaisten puolella sotineet palasivat takaisin arjen töihin ja muukin vasemmistolainen väki toipui varsin nopeasti kapina-aikojen tapahtumista. Uusia poliitikkoja sekä puolueita nousi kilpailemaan itsenäisen maan johtopaikoista. Eikä mennyt kauan kun jo nousi myös uusia aatteita ideologioita varsinkin Pohjanmaan suunnalla.
Mielestäni Suomesta puuttui (luonnollisista syistä) sellaisia poliitikkoja joilla olisi ollut tietoa ja kokemusta ulkomaan suhteiden hoidosta. Maamme politiikka kokonaisuudessaan keskittyi vain kotimaan asioiden hoitamiseen ja innokkaaseen kilpailuun politiikan johtoasemista. Tämäkin on toki helppoa ymmärtää itsenäistymisen alkuvaiheita elävässä valtiossa.
Tuossa hieman taustoja..Mutta mitä sitten olisi Suomen johtajien pitänyt tehdä..mitä jätettiin tekemättä ja miksi?
- ei ehkä ymmärretty riittävästi ulkosuhteiden aktiivisen hoitamisen merkitystä. Vasta "reissu-Lasse" Relander ryhtyi presidenttinä jonkin verran vierailemaan ulkomailla. Sitäkin hieman vähäteltiin turhana "reissaamisena", kuten jo lempinimikin antaa hieman ymmärtää. Olisi pitänyt matkustella enemmän luomassa/vahvistamassa suhteita.
- Neuvostoliiton suhteet unohdettiin täysin..Tähän on tietenkin monet syynsä. Eikä naapurimme kommunistit olleet myöskään innokkaita veljeilemään porvarisuomen kanssa. Lenin ja Stalin harmittelivat Suomen itsenäistymistä ja punakaartien tappiota.. Suomalaisten olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää paremmin ja pyrkiä luomaan valtioiden välisiä suhteita itänaapuriinkin..Mutta kuten sanottu, sille oli paljon poliittisia esteitä sen aikaisessa Suomessa. Ei mikään puolue (ei edes sosdem) kyennyt/pyrkinyt avaamaan edes keskustelua tästä.
- Suomelle tärkeissä Saksan suhteissa myös epäonnistuttiin. Siihenkin on kyseisen aikakauden huomioiden ymmärrettävät syynsä. Hitler ei ollut mitenkään houkutteleva tuttavuus. Suomen olisi kuitenkin pitänyt luoda/hoitaa paremmin valtioiden välisiä suhteita Hitleristä huolimatta. Suomella oli paljon ystäviä Saksassa.
Jos, olisimme kyenneet ylläpitämään vaikkapa vain neutraaleja valtioiden välisiä suhteita sekä Neuvostoliittoon että Hitlerin Saksaan, olisi Suomen asema mahdollisesti ollut vahvempi siinä vaiheessa kun Hitler ja Stalin hyväksyivät kuuluisan RIbbentropp- sopimuksen. Erityisesti sen lisäpöytäkirjan. Pidän todennäköisenä ettei Hitler olisi suostunut "antamaan" Suomea Stalinille jos Suomen ja Saksan suhteet olisivat olleet valtiollisella tasolla paremmassa hoidossa. Kaiken lisäksi Saksa/Hitler olisi halunnut tehdä Suomen kanssa samanlaisen hyökkäämättömyyssopimuksen kuin meillä oli Neuvostoliiton kanssa. Tälle sopimukselle oli poliittisia esteitä, mutta ne olisi ehkä pitänyt kyetä sopimaan. Tämä sopimus ei olisi väistämättä tarkoittanut Suomen liittymistä Saksan puolelle. Mutta olisi voinut estää meitä joutumasta em. Ribbentropp'in lisäpöytäkirjaan.
Suomen ulkopoliittiseen asemaan olisi vaikuttanut vahventavasti myös se jos Suomi olisi ollut aktiivisempi rakentamaan suhteita kaikkiin muihinkin suuntiin. Toki tiedämme etteivät länsimaat (Britit ja Ranska) olleet suostuvaisia Venäjän ehtoon luovuttaa Suomi Venäjän etupiiriin, siinä vaiheessa kun ne neuvottelivat Stalinin kanssa. Näissä maissa ei myöskään olisi oltu tyytyväisiä jos Suomi olisi suostunut Saksan esittämään hyökkäämättömyyssopimukseen. Mutta tämäkin olisi ehkä hyvällä diplomatialla kyetty hoitamaan..
Eli lyhyesti sanottuna. Pieni juuri itsenäistynyt Suomi oli hieman liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen muun maailman suhteen. Keskittyi niin paljon omiin kuvioihinsa ettei panoksia ja osaamista riittänyt ulkoisten asioiden hoitamiseen. Luotettiin lisäksi liikaa Kansainliittoon ja hyökkäämättömyyssopimukseen Neuvostoliiton kanssa. (aivan samoin kuin samojen puolueiden poliitikot luottavat vielä tänäkin päivänä).
P.S. Oma kuvionsa oli lisäksi ns. Jartsev-neuvottelut ja maamme puolustusvalmiuden laiminlyönti..Se oli suurta typeryyttä Cajanderin hallituksen ministereiltä. He tiesivät tilanteen mutta siitä huolimatta laiminlöivät tehtävänsä. Heidän syykseen voi laskea monta kilometriä kirkkojemme edustojen ristiriveistä.
