1) Siinä missä länsi painottaa ilmavoimaa ja sieltä tulevaa ilmasta-maahan vaikuttamista, Venäjä painottaa tykistön käyttöä: Tshetsheniassa venäläinen tykistö ampui yhdessä päivässä (30 000 laukausta) suurin piirtein puolet siitä kuin lännen tykistö koko Desert Stormin aikana (60 000 laukausta). Ja vastaavasti lännen ilmasta pudotetun ordnance:n määrä oli jossain tähtitieteellisissä lukemissa Desert Stormissa. Lännellä ei ole ollut intoa panostaa tykistöammusten tuotantoon, kun vaikuttaminen tehdään pääasiallisesti ilmasta lentokoneista käsin... paitsi nyt Ukrainassa se ei olekaan niin.
Osapuolten erot suhtautumisessa tykistöön on osa pidempää jatkumoa ja peruja pidemmältä historiasta. Oikeastaan ne ovat lähtöisin siitä, kun molemmat katsoi samaa konfliktia ja oppi eri asiat.
Venäjän tykistöaseisiin panostaminen perustuu Varsovan liiton aikaiseen toimintaympäristöön ja 2.MS:n itärintamalta saatuihin oppeihin. Kun ei ollut edes mahiksia ottaa ilmaylivoima itselleen, NL panosti ilmapuolustukseen jotta voisi estää edes alueellisesti sen ettei Natokaan sitä saa. Tykistön rooli korostuu tuossa tilanteessa, ja NL:n ajattelun perusta oli tykistön kuulan massiivinen volyymi tukemassa moniportaista mekanisoitua lauttaa. Tämä taas oli opittu 2.MS:n itärintamalla - murkulan määrä, joukkojen keskitys massan aikaansaamiseksi, ja ennenkaikkea hyökkäyksen tempo ja painaminen perille tykistön turvin tempaisi aloitteen, joka loisi läpimurron, jonka jälkeen toinen porras hyödyntää menestystä ja jatkaa syvyyteen. Systeemi oli melko kankea ja ennalta-arvattava, mutta sitä harjoiteltiin niin paljon että se toteutui lihasmuistista ja läpimurto tuli tehtaan takuulla. Varsovan liiton tulijyrän alle ei olisikaan ollut kauhean kiva jäädä. Ja koska Venäjä edelleen kokee Naton ilmaylivoiman uhaksi samalla tavalla kuin Kylmässä Sodassa, niin se koittaa jatkaa samalla toimintamallilla; estää Natoa käyttämästä omia vahvuuksiaan ja kehittää omiaan.
Huvittavaa kyllä, sittemmin myös Naton ja erityisesti USA:n panostus high-techiin, parempaan koulutukseen ja tehtävätaktiikkaan perustui osittain itärintamalta saatuihin kokemuksiin, paitsi vaan sakujen näkökulmasta. Ammattiarmeijat esti kilpailun määrässä, joten kilpailuetua piti hakea laadusta. Ilma-aseen rooli taas korostui länsimaisessa ajattelussa 2.MS:n jälkeen, kun liittoutuneiden ilmaherruus teki saksalaisten liikkeestä länsirintamalla helvettiä ja strategiset pommitukset lanasi kaupunkeja maan tasalle (tosin tämän vaikutusta sotatuotantoon yliarvioitiin pitkään). 1980-luvulle tultaessa Nato-maissa (tai oikeammin jenkeissä) ruvettiin sitten miettimään, miten he pystyisivät käyttämään omia vahvuuksiaan ja samaan aikaan sekä pysäyttämään Varsovan liiton ensimmäisen portaan, että välttämään tulemasta toisen portaan jyrätyksi, ja tehdä se vielä ennen kuin lisäjoukot saapuisivat US of A:ta. Vastaus tähän asti oli (meikäläisittäin aika tutulta kuulostava) aktiivinen puolustus, eli kuluttaminen ja pysäyttäminen vasta kauempaa rajasta - Länsi-Saksa ei vaan pahemmin tuosta tykännyt, koska se koki että sille oli oltiin jakamassa uhrilampaan roolia. Toisaalta aktiivisen puolustuksen ongelma oli se, että se ei edes vastannut ongelmaan - omat joukot oli väkisinkin kulutettu että pahimmassa tapauksessa jo sidottu taisteluun siinä kohtaa kun NL:n toinen porras pääsi taistelukentälle. Tältä pohjalta USA sitten kehitti ns. AirLand Battlen, jossa ilmaylivoiman ja ilma-aseen turvin pyrittiin iskemään vihollisen syvyyteen, lamauttamaan sen johtoportaat ja logistiikka sekä kuluttamaan/tuhoamaan toinen porras ennen kuin se pääsisi taisteluun. Avain tähän oli teknologian kehittyminen siihen pisteeseen, että vihollisen pehmeiden kohtien kirurgin tarkka täsmäpommittaminen oli mahdollista. Desert Stormissa nähtiin sitten tämä doktriini äärimmilleen vietynä, kun Irakin huonosti koulutettu ja organisoitu ilmapuolustus tuhottiin heti kättelyssä, jolloin loppu armeija oli avuton koalition ilma-aseen edessä.
Ilmaylivoima onkin kivaa sinänsä, mutta lentokoneidenkin (ja -tuntien) määrä on rajallinen ja ne ovat alttiimpia sään vaikutuksille, siinä missä tykistön murkula on sekä halvempi ja lähes aina käytettävissä, ja ennen kaikkea niitä voidaan helposti käyttää suuriakin määriä. Sittemmin Naton leipälaji on ollut savimajasodat, missä Kylmän Sodan aikana täsmäpommitukset on poliittisesti hyväksyttävämpi vaihtoehto kuin tykistön tyhmä murkula, ja toisaalta ilma-aseen toimintasädekin on paljon laajempi.
Tuohon päälle tulee myös se fundamentaalinen näkemysero, että länsimaisessa ajattelussa tykistö nähdään tukevana aselajina, joka tukee kiväärimiesten taistelua ja vihollisen tuhoamiseksi käytetään liikettä. Neuvostoliittolaisessa (ja sitä myöten Venäläisessä) ajattelussa taasen kiväärimiesten rooli oli tukea eli paikantaa ja sitoa vihollisen pääjoukot, jotta se voitaisiin tuhota tykistön taistelulla eli massamaisella käytöllä. Nato-mailla ei siis oikeastaan koskaan edes ole ollut intressinä low-tech murkulan tuotanto, eikä ole ehkä ollut samanlaista ymmärrystä miten paljon sitä menee, koska edellinen tykistösota oli WW1 ja sittemmin sen rooli on koettu paljon rajatumpana kuin NL:ssä.
Joo. Ja se perinteisin asein käytävä WW3 (NATO vastaan Varsovan liitto) jäi kokematta. Se lienee olisi ollut tasapuolisin ottelu.
Tuokin riippuu tarkasteltavasta ajankohdasta. Ellei puhuta ihan Neuvostoliiton viime metreistä (1985-1989) niin epäilenpä että Varsovan liitto olisi voittanut puhtaasti kaluston, väen ja tulen määrän vuoksi. Teknologinen takamatka ei ollut vielä siinä kohtaa niin valtava etteikö sitä olisi saatu määrällä paikattua. Esim. vaunuissahan NL oli pitkään melko pitkälti tasoissa länsimaiden kehitystason kanssa, mutta Varsovan liitolla vaan oli vaunuja pirusti enemmän. 1985 jälkeen Natolla alkoi olla sitten jo teknologinen etumatka sitä luokkaa, että siitä olisi tullut vähintään tasaväkinen matsi, ellei Varsovan liiton teurastus.